Viimeinen päivä Trondheimissa! Kello on 10.02, kun alan kirjoittaa tätä, aurinko paistaa, ja ilmassa on valtava määrä sähköä, joka estää sekä liiallisen liikkumisen ja paikallaanolon. Ilma ei ole niin täyteläistä hengittää kuin ennen, asunnon ohi ajavien autojen ääni kuuluu normaalia pidempään, kämppä on täydellisessä kaaoksessa ja jääkaappi on kerrankin pullollaan jugurttia (olin ostanut jo yli omien tarpeideni, lisäksi eilen kesänviettoon lähtenyt kämppäkaveri jätti omansa minulle). Junan lähtemiseen on aikaa 13½ tuntia, mutta melko paljon on tehtävääkin. Päällimmäisenä on kuitenkin tämän blogitekstin kirjoittaminen sekä erään kirjan (Markens Grøde, yöpöydällä jo kolmatta kuukautta) loppuun lukeminen. Lisäksi tietysti pakkaaminen ja siivoaminen siinä sivussa, mutta ne nyt tullee tehtyä joka tapauksessa. Tietokone pitäisi antaa tutun tutulle, joskin kovalevy ja littunäyttö pitäisi lähettää postitse Tampereelle.

 

Viime viikot ovat menneet rauhan merkeissä, lähinnä viimeiseen (toissapäiväiseen) tenttiin lukiessa. Siinä välissä tuli tosin käytyä Galdhøpiggenillä. Reissu oli lyhyt ja raskas mutta varsin onnistunut: 48 tunnin aikana tuli pyöräiltyä 120 km, joista ensimmäisten 90 kilometrin aikana tuli noustua 1500 korkeusmetriä – loput 30 km sitten olivatkin pelkkää alamäkeä. Aurinko paistoi koko retken ajan, naamakin ehti vähän kärventyä. Mutta ei siitä sen enempää, suurinta retkessä olivat maisemat, mutta sanoinkuvaamattomat kun ovat niin en edes yritä kuvailla niitä tässä tekstissä. Muuten viikot ovat sitten menneet monistoteoriaa opiskellessa (tentti oli tosin huomattavasti olettamaani helpompi, mutta tulipahan nyt sitten differentiaalitopologia jossain määrin tutuksi), ja ystäviä hyvästellessä.

 

Mitä vielä kertoisin sinulle Norjasta? Tai vaihtarielämästä? Tai ulkomailla asumisesta yleensä? En voi sanoa että elämä täällä olisi mitenkään erilaista. Voisin sanoa, että minulla on ollut täällä enemmän ystäviä kuin koskaan ennen, mutta se ei olisi täysin totta, voisin kertoa olleeni täällä yksinäisempi kuin koskaan, mutta se olisi vain puolitotuus. Voisin vakuuttaa oppineeni jotain suurta elämästä, mutta se olisi hataran subjektiivista, voisin todeta unelmieni täyttyneen, mutta samalla saaneeni kourallisen uusia. Voisin väittää olevani viisaampi kuin ennen, mutta se olisi liioiteltua.

 

Mitä sitten Norjasta? Kokonaisuudessaan se on kaunein maa, missä olen koskaan käynyt. Ihmiset ovat ystävällisiä, jossain määrin huolettomia, ja usein hyvin isänmaallisia. Mutta heidän isänmaallisuutensa ei ole pelkästään luotaantyöntävää, siinä on jokin elementti mikä saa sinut tuntemaan samanlaista Norjaan kohdistuvaa tunnetta. Itse pohjoismaalaisena olen aina tuntenut tietynlaista veljeyttä myös norjalaisia kohtaan, ja jossain määrin tunne lienee molemminpuolinen. Mutta on kuitenkin eräs varsin merkittävä asia, joka erottaa suomalaiset muista pohjoismaista, nimittäin kieli. Toisaalta suomalaisen ruotsia osaavan henkilön on helppo muuttaa toiseen pohjoismaahan, mutta toisaalta syvälle uurtunut suomenruotsi on ehkä jo tehnyt tepposensa; tulet aina aksentiltasi erottumaan muista, olkoonkin että olet elänyt kymmeniä vuosia poissa kotimaastasi. Ehkä syy on siinä, että itse äidinkieli on kokonaan toisessa kielikunnassa. Sen olen ainakin huomannut, että saksaa äidinkielenään puhuvat tuntuvat oppivan norjan kädenkäänteessä. Syy saattaa olla siinä, että nämä käyttävät kieltä rohkeammin, toisaalta tämä rohkeus on ymmärrettävääkin: sekaan voi helposti sujuttaa oman kielen sanoja, ja usein keskustelukumppani ymmärtää mistä on kyse. Mutta positiivisena asiana mainittakoon, että kyllä täällä tuntuu suomenruotsilla pärjäävän: muut ymmärtävät sinua varsin hyvin, ja osa jopa osaa hidastaa puhetahtia keskustelun mahdollistamiseksi (tätä ei voi sanoa kaikista! :)). Ja itselläni on pikkuhiljaa alkanut tulla norjankin sanoja puheeseen; toisaalta uskon niiden seuraavan puolen vuoden aikana unohtuvan melko täydellisesti – pidän tätä unohtamistakin pelkästään positiivisena asiana siinä toivossa, että joskus tarvitsee vielä ruotsiakin osata.

 

Mitä sitten vaihtarielämästä? En ole (vielä) katunut vaihtoon lähtöä. Kun yliopisto kerran tarjosi tilaisuuden, niin kyllä se mielestäni kannatti käyttää hyväkseen, ehkä olisi jopa pitänyt tulla koko vuodeksi. Koska kämppikset ulkomailla tulevat luultavasti olemaan muita ulkomaalaisia, niin kohdemaan lisäksi tulee opittua muistakin kulttuureista paljon asioita. Vielä tänään olisi tarkoitus maistaa ensimmäistä kertaa elämässäni oikeata tortillaa (tai tortijjaa); espanjalainen kämppikseni lupasi kokata sitä lounaaksi. Vaihtarielämän huonoista puolista mainittakoon poislähtö: kun menet takaisin kotimaahasi, samoin lähtevät vaihtariystäväsikin, pahimmassa tapauksessa huomattavasti sinua aikaisemmin, eikä jatkossa ole enää mitään keinoa saada porukkaa yhteen tai edes tavata kerralla kahta tai useampaa vaihtariystävää kaikkien ollessa hajaantuneena eri puolille Eurooppaa tai koko maailmaa. Mutta jokin vahvahko side silti tuntuu syntyvän juuri vaihtariystäviin, olkoonkin että suurin osa ystävistä on kohdemaan opiskelijoita. Vaihtareita yhdistää se, että heillä ei ole mitään yhteistä, muuta kuin että he ovat kaikki muukalaisia oudossa maassa.

 

Mitä sitten ulkomailla elämisestä? Kaiken kaikkiaan sopivan jännittävä kokonaisuus, ja ehkä vielä jonain päivänä saan kokeilla sitä toistamiseen :). Mutta nyt on aika pakata tavarat ja lähteä Lofoottien kautta kotiin Suomeen. Sauna ja tukanleikkuu odottavat!

 

...aika etsiä

ja aika kadottaa,

aika on säilyttää

ja aika viskata menemään,...

(Saarn. 3:6)

 

Ha det godt!

Jaahas, viimeisiä blogitekstejä viedään! Tänään jäljellä 16 aamua Trondheimissä, jonka jälkeen on aika pakata tavarat ja palata Suomeen. Tuntuu uskomattomalta että aika on mennyt niin nopeasti, toisaalta ihmeen paljon on ehtinyt tapahtua täälläoloaikana. Kotiinpaluu herättää monenlaisia tunteita: se on väistämätön pakko, se on valtava helpotus, se on pahin pelko ja suurin kaipuu. Se on jotain mikä antaa arvon koko matkalle lähdölle ja samalla kuitenkin vie siltä kaiken pohjan. Ja mitä on koti ylipäätään, ja olenko koskaan edes lähtenyt sieltä?

 

Ennen kotiinlähtöä on kuitenkin vielä asioita tehtävänä. Pahimman kurssin tentti on vielä edessä; tosin siihen on vielä lähes kaksi viikkoa aikaa lukea. Lisäksi pitäisi tehdä retki Galdhøpiggenille sekä mahdollisesti pieni pyöräretki, jota ennen tosin täytyisi joko korjata pyörä tai ostaa uusi (kolmas). Ja joitakin tavaroita voisi ehkä myydä pois mitä on tullut hankittua. Pari näppistä ja hiirtä, joista pitäisi päästä eroon, littunäyttö, joka pienestä koostaan huolimatta ei mahtune pyörälaukkuun, sekä pari koneenraatoa. Ja yksi tai kaksi polkupyörää. Olen toiveikkailla mielin sen suhteen, että saan kaiken muun mahtumaan mukaan. Toisaalta muut romut ja vaatteet ovatkin kunnoltaan sitä luokkaa että ainut niiden mahdollisesta roskiin heittämisestä koituva harmi on kaatopaikkojen turha ylikuormitus. Kaikki norjankuvat sisältävän kovalevyn ajattelin joko ottaa mukaan tai lähettää postitse; ja ehkä sitä löytyy vielä muutakin mukaanotettavaa sateenkestämätöntä kalustoa nurkista lojumasta, jolloin ne olisi kätevä lähettää kaikki yhdessä paketissa.

 

Kevään merkkejä ja koulukiireitä

 

Nyt kun vaivauduin lukemaan viime blogitekstiäni, niin huomasin että siitä onkin vapunodotusmaininnasta päätellen jo melkein kuukausi kun viimeksi kirjoitin. Norjassa vappu meni rauhan merkeissä, kommareita lukuunottamatta sitä ei juuri kukaan pahemmin juhlistanut; yhden partiolaisten paraatimarssiharjoittelun todistin huoneistoni ikkunasta. Mutta sentään meidät Trondheimin suomalaiset vappu kokosi yhteen. Trondheimin Suomiseura järjesti vappupiknikin, jossa tutustuin ensimmäistä kertaa täällä Norjassa vähän isompaan määrään suomalaisia kerralla. Suurin osa heistä oli jotenkin kytköksissä NTNU:hun, mutta itse olin ainut perustutkintoa opiskeleva. Ilta oli varsin mukava: joimme simaa, söimme munkkeja ja pelasimme petanqueia. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Trondheimissa ahdistavan kuumasti.

 

Vapun jälkeen oli vajaa viikko luentoja. Lisäksi yhdestä kurssista oli pienimuotoinen tentti, ja torstai-iltana viikko huipentui kuoromme kevään viimeiseen konserttiin. Perjantaina lähdinkin jo Tamperetta kohti junalla ja laivalla tehdäkseni pari tenttiä seuraavalla viikolla ja tuodakseni ylimääräisiä tavaroitani Suomeen. Oli mahtavaa nähdä perhettä ja ystäviä pitkästä aikaa, karaokeakin tuli laulettua (Hervannassa; laivalla karaokejonot olivat taas kerran liian pitkät). Muuten päivät Suomessa tuli luettua jo Trondheimin ensimmäiseen tenttiin, johon nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt lukea vieläkin enemmän. Torstaina lähdin Pirkkalasta lentäen kohti Riikaa, josta matka jatkui seuraavana päivänä lentokoneella Trondheimiin. Perillä Suomessa ehdin loppujen lopuksi olla vain täydet viisi vuorokautta, mutta sinä aikana reppuun kertyi sentään puoli kiloa Fazerin suklaata, kameraan sata kuvaa auringonlaskusta peltojen ja metsien yli ja sieluun pienimuotoinen kodittomuuden tunne. Riikakin tuli nähtyä – masentava kaupunki lyhyesti sanottuna. Mutta hostelli oli kiva: sisään astuessani tarjosivat jääkylmän oluen ilmaiseksi, ja juuri tänään sain sieltä sähköpostia että aktiivisesta palautteen antamisestani johtuen saan seuraavan kerran sinne mennessäni asua ilmaiseksi :). Katsotaan tuleeko seuraavaa kertaa (no, varmasti tulee, jos luoja suo, mutta ei ehkä lähiaikoina).

 

Trondheimissa takaisin olin iltapäivällä 15.5., ja sunnuntaina olikin sitten kansallispäivä. Odotin paikallisen kansallispäivän vastaavan suomalaista vappua, ja sellainen se olikin, mutta vielä paljon enemmän. Kaupungin keskusta oli koko iltapäivän ajan täynnä ihmisiä, suurimman osan ajasta suuria katuja pitkin kulki jos jonkinmoisia paraatimarsseja (itsekin olin kävelemässä Lagetin mukana yhdessä). Päivä kokosi yhteen niin opiskelijat, lapsiperheet kuin eläkeläisetkin, ja lähes kaikilla yli rippikouluikäisillä oli päällään kansallispuku. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja harmittelin etten ottanut kameraa mukaan. Illalla sitten pidimme Lagetin ja KRIKin kanssa kansallispäivänpippalot, joihin tuli ehkä niinkin paljon kuin 100-150 ihmistä, edelleen suurin osa toissavuosisadan lopun mallistoa olevissa vaatteissa. Itse erotuin joukosta tavallistakin tavallisempine vaatteineni, mutta onneksi olin siellä mukana grillaustiimissä niin ehkä sain sen nojalla epäjuhlallisuudestani jonkin verran anteeksi – mukaan käskettiin ottaa grillauksen kestävät vaatteet, eikä minulla tunnetusti muunlaisia olekaan :).

 

Kansallispäivän jälkeen sitten alkoivatkin tentit. Heti maanantaina oli ensimmäinen, Menneske-maskin interaksjon, jonka tuloksia odotan pelonsekaisin tuntein. Perjantaina oli toinen, Optimeringsteori, joka lukuisten vastaavanlaisien matikankurssien jälkeen tuntui melko läpihuutokurssilta. Jäljellä olisi vielä Mangfoldigheter kahden viikon päästä lauantaina. Tähän on ainakin aikaa valmistautua, lukumotivaatio vain pitäisi löytää jostain nurkasta. Kurssi on sisällöltään melko algebrallista pyörittelyä: hyvin syväluotaava kurssi monistoista, ja työkaluina ovat itselle hieman oudoiksi jääneet iso- ja diffeomorfismit. Täytyisi todella tehdä töitä että saisi kurssin käsitteistön itselle tutuksi. Vaikka itse on tullut ja jatkossakin tulee luultavasti keskityttyä enemmän soveltavaan matematiikkaan, olisi kiva edes tunnistaa mistä ne puhtaat matemaatikot puhuvat, ja tässä olisi siihen erityisen hyvä mahdollisuus.

 

Kaikki tentit NTNU:lla ovat neljän tunnin mittaisia. Opiskelijoilla on mukanaan eväät, ja väki ramppaa vähän väliä vessassa. Ensimmäisessä tentissäni istuin vain reilut kaksi tuntia, joten en tarvinnut eväitä (joita tosin en ollut varannutkaan), toisessa tentissäni taas oli liian kiire ajatellakseni syömistä tai vessassa käyntiä. Oudointa kaikista tenttijärjestelyissä on ehkä se, että niitä ei järjestetä yliopistolla, vaan erillisessä liikunta- tai monitoimikeskuksessa, Trondheim Spektrumissa (ja ilmeisesti muissakin vastaavanlaisissa paikoissa). Siellä isot palloilusalit ovat täynnään harvakseltaan sijoitettuja pulpetteja, ja tenttejä ohjaamassa on eläkeiän molemmin puolin olevia ihmisiä, ehkä jopa enemmän rajan ylittäneitä kuin työikäisiä. Täällä opiskelijat tuntuvat ottavan tentit enemmän tosissaan kuin Suomessa. Kukaan ei lähde pois heti pakollisen istumisajan päätyttyä: syynä tähän voi olla se, että tämä aika on niin pitkä, että tentteihin kunnolla valmistautumattomat eivät edes vaivaudu paikalle, tai sitten se, että tenteistä läpipäässeiden osuus on toivoaluovan korkea. No, ei pidä sanoa mitään tenttien helppoudesta ennen kuin paukahtaa jokin aakkosten viidestä ensimmäisestä kirjaimista opintorekisteriin... :) Mutta, ehkä enemmäin kuin NTNU:n tenteistä hylsyn saaminen tällä hetkellä hirvittää Tampereella tekemäni Tietorakenteiden käytön tentti, joka olisi todella voinut mennä paremminkin. Seuraava tentti kurssista on joskus hamassa tulevaisuudessa, enkä tiedä jaksanko siirtää valmistumista sinne asti.

 

Mutta, näihin tunnelmiin lopetan nyt tämän kirjoittelun. Aurinko paistaa vieläkin; kesä on nuori ja tunturit korkeita. Jalat ovat väsyneet toissapäiväisestä ultimaten pelaamisesta ja eilisestä harhaan päätyneestä pyöräretkestä – tarkoitus oli mennä Melhus-nimiseen pitäjään tapaamaan kotopuolesta sinne tulleita ihmisiä, mutta päädyinkin toiseen naapurikaupunkiin :). Illalla pitäisi mennä saksalaisen kaverin synttäreille, ostin jo hänelle pussillisen turkinpippureita (kyllä, ihan aitoja Fazerin turkinpippureita, ja ei, ei myyty silti samassa kaupassa Fazerin suklaita – Dumleja olisi sitä vastoin löytynyt, vielä pahemmin ylihinnoiteltuina kuin Suomessa). Katsotaan miten käy, saanko viedä karamellit illan päätteeksi mukanani pois... :)

Pitänee tänne taas jotain kirjoitella, kun ei ole hetkeen tullut blogiin koskettua. Enää kaksi viikkoa lyhyeeseen Suomenmatkaan, jonka jälkeen olen Trondheimissä enää reilut kolme viikkoa. Nopeasti on mennyt talvi ja kevät! Melkein jopa kaduttaa, etten tullut tänne koko lukuvuodeksi – tänään on näemmä yksi tämän ilmapiirin täyttämistä päivistä, toisina päivinä sitten taas odottaa innolla kotiin pääsyä.

 

Kevät on tullut Trondheimiin jäädäkseen. Hiihtämään pääsisi ehkä vielä jos jaksaisi pyöräillä/kävellä tarpeeksi korkealle, mutta sielläkin ladut ovat sohjoa ja paikoitellen kuralla. Talviurheilukausi (jos sitä nyt urheiluksi on voinut missään vaiheessa sanoa, 6 kilometrin tuntivauhtia kovempaa on tuskin tullut alamäkiä lukuunottamatta mentyä :) ) alkaa siis olla ohi. Galdhøpiggen tosin kutsuu minua vieläkin nimeltä, mutta voi olla että sekin jää korkkaamatta, samoin kuin Bergen ja sen lähimaaston jylhät vuonoihin laskevat tunturit. Mutta on täällä nyt jonkin verran tullut reissailtua, varsinkin tänä viikonloppuna, kerrottakoon siitä seuraavaksi vähän enemmänkin...

 

Live another day, climb a little higher, find another reason to stay

 

Pääsiäisen kuororeissun jälkeen päivät seurasivat toisiaan hieman liiankin yllätyksettömästi. Lähinnä tein kouluhommia TTY:n kurssien eteen, ja hyvä niin, nyt saan sitten tenttiä molemmat tutkintoon tarvittavat kurssit Tampereenmatkallani. Lukea pitäisi vaan koealueet vielä kertaalleen.

 

Tänä viikonloppuna pääsi sitten vähän irtaantumaan Trondheimistä. Eilen lauantaina osallistuin KRIKin (paikallinen kristillinen opiskelijaurheilujärjestö) pyöräretkelle enemmän tai vähemmän ex tempore. Oletin retkelle tulevan kymmenkunta pyöräilijää, mutta minun lisäkseni mukana olikin vain kaksi, joista en vieläpä tuntenut kumpaakaan entuudestaan. Mutta reissu oli erittäin kiva, pyöräilimme Trondheimin Lerkendalin stadionilta Heimdalin kautta ensin Buvikaan ja siitä vuononreunaa vanhaa valtatietä pitkin Orkangerliin, jossa söimme lounaan ja jäätelöt (kevään ensimmäinen itselläni, joskaan ei edes kunnon irtojäätelö vaan kuljetuksessa kärsinyt ylihinnoiteltu Magnum-kopio) ja josta pyöräilimme samaa reittiä takaisin. Kilometrejä tuli kuulemma 92, pisin koskaan tekemäni yhtäjaksoinen pyöräretki. Eikä takapuoli puutunut edes kovin pahoin; illalla pyöräily keskustaan oli jo taas mahdollista ilman hyytävää tuskaa. Samalla iltapyöräilyllä tuli tehtyä ensihavainnot Trondheimin haalarikansasta: toisin kuin Suomessa, täällä haalareihin ilmeisesti pukeutuvat ylioppilaaksi kirjoittavat. Kaikilla tai lähes kaikilla oli päällään punaiset haalarit tai haalarikankaasta tehdyt housut, suurimmalla osalla jonkinmoinen Norjan lippu ja jotain muita mainoksia ommeltuna tai painettuna, muutamalla pulttu vaihdettu eri väriä olevan haalarin kanssa. Samoissa vapunodotustunnelmissa mennään siis kuin Suomessakin :). Sään puolesta oli kaikilta osin varsin idyllinen kevätpäivä: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koko päivän.

 

Tänään retkeily jatkui hyvin nukutun (huolimatta mahdottoman äänekkäästä naapurista kuuluvasta teknojumputusmusiikikkeesta, joka alkoi juuri kun pääsin peiton alle) yön jälkeen. Lähdimme Lagetin viimeiselle kevätretkelle kahdeksalta aamulla. Matka suuntautui jälleen Orkdalia kohti, mutta tällä kertaa autoilla. Jatkoimme Orkangerin jälkeen vielä saman verran lounaaseen päin, kunnes pysähdyimme erittäin kesäisen näköiseen paikkaan pellon reunalle. Kohteena olisi Ruten-tunturi, 1039 m.

 

Lunta oli odotettua vähemmän, joten jouduimme kävelemään ensimmäiset pari sataa korkeusmetriä. Monot kastuivat melko märäksi jo ennen lumen peittämää osaa, eikä pehmeäksi nuoskaksi osoittautunut lumi millään tavalla parantanut tilannetta. Huipulle päästyämme söimme lounaan, ja laskimme takaisin. Sukset eivät luistaneet kovin hyvin, mikä oli oikeastaan vain hyvä, jottei tullut laskettua taitojensa sallimaa vauhtia nopeammin. Muilla kuin minulla ja itävaltalaisella vaihtariystävälläni oli laadukkaan näköiset telemark-sukset, joita nämä käyttivätkin hyvin ammattimaisen näköisesti, mutta mekin pysyimme kyllä ainakin omasta mielestämme hyvin mukana. Norjalaisista ystävistämme meidät erotti lisäksi se, että yläruumiimme suojana oli lämpimähköstä auringonpaisteesta huolimatta vähintään paita :). Autolle päästyämme sukat ja monot olivat läpimärät, mutta onneksi sentään oli vaihtokengät mukana. Ensi kerralla pitää ottaa lisäksi sata paria vaihtosukkia, tai ainakin yksi.

 

Kunhan ensi kerta vain tulisi. Tänään huipulle päästyäni katsoin kaihoisasti kaikkia ympärillä olevia tunturien huippuja näkemättä niiden laaksoihin piiloutuneesta asutuksesta jälkeäkään, ja mieleeni palasi vajaan vuoden takainen Lapinmatkani. Kuinka helppoa täällä onkaan löytää lähimailta sopivan kunnioitustaherättävän kokoinen tunturi ja tehdä päivänmatka huipulle. Mutta ehkä tunturinvalloitusretkien viehätys onkin lähinnä siinä, että sellaisia ei ole aiemmin päässyt juuri tekemään. Mietin samalla, että onhan Suomikin täynnä paikkoja joissa ei ole käynyt; kaupunkeja, joissa ei ole vieraillut, jylhiä metsiä, joissa ei ole vaeltanut, maaseudun läpi kulkevia vähäliikenteisiä asfalttiteitä, joilla ei ole pyöräillyt sekä mäkisiä soiden ja järvien sekaisia luonnonpuistoja, joissa kesisin voi vaeltaa ja talvisin hiihtää. Ja onhan Lappi täynnä tuntureita, Haltikin on vielä kapuamatta. Retkeily on harrastuksena varsin oiva, riippumatta siitä missä asuu; tämän kevään jälkeen täytyy harrastaa sitä entistä useammin. Vielä samalla mietin, että tästä keväästä jää varsin hyvä maku suuhun, ja että vaikka vaihto-opiskeluaika jäikin vain puoleksi vuodeksi, niin ainahan tänne voi myöhemmin tulla lomailemaan.

 

Seuraava viikko meneekin sitten vappua odotellessa. Ajattelin tehdä munkkeja ja simaa; ostin jo fariinisokeria ja sitruunaakin simaa varten. Vappu ei liene täällä iso tapahtuma, mutta sen sijaan siitä parin viikon päästä tuleva Norjan kansallispäivä on kuulemani mukaan varsin perinteikkään riehakas juhla. Ehdin juuri ja juuri tähän mukaan, palaan paria päivää aiemmin Tampereelta Riikan kautta lentäen.

 

-Vi ses i morgon, toivotin heille lähtiessäni pyöräilemään kuoroharkoista bussiasemaa kohti. Satoi pientä tihkua ja ilma oli lämmin. Saavuin asemalle puoli tuntia ennen bussin lähtöä. Osloon menevän bussin odotusaula oli täynnä ihmisiä, ja busseja lähtikin kaksi yhden sijaan. Kello oli kymmenen illalla bussin hyrähtäessä käyntiin. Olo oli hieman väsynyt, mutta unta ei tullut neljään tuntiin. Vieressäni istunut nuori nainen löysi jossain vaiheessa oman penkkirivin, jonka jälkeen sain mukavamman asennon ja lopulta nukahdinkin. Perillä Oslossa olin vähän ennen seitsemää. Bussi Haldeniin lähtisi vasta reilun tunnin kuluttua, joten päätin lähteä etsimään jotain appelsiineista ja kuivasta leivästä poikkeavaa aamiaista.

 

Tiheä sumu peitti kaupunkia. Kadut olivat hiljaisia, autotkin tuntuivat kulkevan normaalia verkkaisemmin. Slaavilaissyntyisen näköinen kerjäläinen istui kadulla pahvikuppi edessään katse suunnattuna aina sinne, mistä ei tule ihmisiä. Kaupassakäynnin jälkeen käännyin palatakseni takaisin asemalle. Tienoo oli kolkko ja ilmeisesti maahanmuuttajarikas. Edes moskeija ja basaariksi itseään kutsuva kauppakeskus eivät tuoneet eloa synkkään kaupunginosaan. Kävin huoltoasemalla vessassa ja ehdin juuri ja juuri ensimmäiseen mahdolliseen Haldenin bussiin. Alkuperäinen ajatukseni oli pyöriä kauemmin Oslossa ja ottaa vasta seuraava bussi, mutta unentokkurainen ja sumuinen pääkaupunki ei olisi juuri voinut tuntua vähemmän houkuttelevalta ajanviettopaikalta. Istahdin rinkkoineni ahtaan bussin etuosaan. Kuski oli sympaattisen näköinen nuori mies.

 

Haldenia lähestyttäessä maisema ja talot alkavat näyttää eurooppalaisemmalta; kaupunki muistuttaa jonkin verran Saksassa tai Tanskassa vierailemiani pikkukaupunkeja. Bussiasema (mitään asemarakennusta tosin ei ole, vain jono sinisiä bussipysäkkikylttejä) on kertakaikkisen ruman sataman läheisyydessä. Juuri astuessani ulos bussista saan viestin, että kyytini saapuisi tunnin kuluttua. Lähden kiertelemään kaupunkia kirjaston tai muun vastaavan paikan, jossa pääsisi nettiin, toivossa.

 

Myös täällä sumu peittää kaupunkia. Suunnistan turisti-infosta saamani kartan avulla kaupunginkirjaston ovelle, vain huomatakseni sen aukeavan vasta 20 minuutin kuluttua. Minulla olisi vielä reilut puoli tuntia aikaa, mutta päätän lähteä takaisin asemaa kohti. Liikennettä on täälläkin niukasti ja sekin hidasta; kävellessäni ohitan kaksi iäkkäämmänpuoleista ihmistä kävelykeppeineen. Suojatietä ylittäessäni vastaan tulee vanhuspariskunta, joka tarvitsisi puolet pidemmän tienylitysajan kuin mitä liikennevalojen reipas piipitys tarjoaa. Pääkadun yläpuolella on mainos eilen päättyneestä kulttuurijuhlista. Kadulla makaa sinistä sylkimäistä tahnaa, tupakantumppeja sekä avaamaton kondomipakkaus.

 

Selkäni on väsynyt rinkan painosta palatessani satamaan. Istahdan bussipysäkkikatoksen penkille ja alan hetken mielijohteesta kirjoittaa retkipäiväkirjaa turistioppaan rivien väliin. Ohitseni kävelee vielä yksi keski-ikäinen nainen kainalosauvan kanssa, ja pian arviolta kahdeksankymppinen nainen, joka katsoo minua silmiin kävellessään pysäkin ohi. Katson häntä silmiin ja hymyilen tietämättä miksi. Kyytini saapuu: kuorolaispariskunta kumpikin omalla autollaan. Muut kuorolaiset saapuisivat lentokoneen lähdön viivästymisen vuoksi asemalle vasta parin tunnin kuluttua. Ehdimme siis hyvin syödä lounasta, shoppailla sekä hankkia käyttöömme lisää henkilöautoja. Aurinko alkaa hiljalleen paistaa.

 

 

Seuraavan kolmen päivän aikana kiersimme kuoron kanssa aluetta (Østfoldia) ympäriinsä. Lauantai-iltana lauloimme eräässä hengelisessä tilaisuudessa kuusi laulua sekä lisäksi muutamia lauluja eri kuoronsisäisillä kokoonpanoilla, ja sunnuntaiaamuna Eidsbergin kirkon jumalanpalveluksessa neljä laulua. Muun ajan kiertelimme nähtävyyksiä; kävimme myös uimassa ja lasersodassa/keilaamassa. Lauantaiaamuna kävimme shoppailemassa Ruotsin puolella, josta onnistuin löytämään Fazerin sinistä (!) ja Marianne-suklaata (!!), sekä liimaa perjantai-iltana rikkomiini silmälasikehyksiin (yllätyksekseni tämä purkkaviritys on jopa toiminut, ainakin toistaiseksi). Yöt majoituimme Haldenissa eräällä ala-asteella, jossa yksi kuorolaisistamme on oli käynyt koulua pienenä.

 

On jo maanantai-aamu ja aurinko pastaa täydeltä taivaalta kolmen sumuisen aamun jälkeen (joista kustakin on kuitenkin kehkeytynyt varsin poutaisia päiviä). Maasto täällä on aivan kuin Pohjanmaalla: tasaista (ainakin muuhun Norjaan nähden) peltoa; metsää ja järviäkin aina siellä täällä. Istun tyhjässä luokkahuoneessa muiden vielä nukkuessa. Ehkä pitäisi lähteä aamupalalle päin. Jossain vaiheessa sitten Osloon turisteilemaan päiväksi, minkä jälkeen yöbussilla Trondheimiin.

 

 

Aamupalan syötyämme keskustelemme kuka lähtee milläkin junalla. Päätän lähteä ensimmäisten mukana ehtiäkseni kiertää Osloa edes jonkin verran. Junamme lähtee 11.00 ja olemme Oslossa 12.40. Meitä on kolme; toivotamme toisillemme hyvää pääsiäistä ja lähdemme kukin omille teillemme.

 

Lähden ensimmäiseksi etsimään turisti-infoa, ja löydänkin yhden aivan juna-aseman läheisyydestä. Aseman portailla makaa ihmisraato, kuljen neuvottomana sen ympäri ja hitaasti mukaudun vilkkaan aukion mind-your-own-business-ilmapiiriin. Raato alkaa liikkua ja osoittautuu kolmi-nelikymppiseksi mieshenkilöksi. Millisekunnin ajan epäröin pitäisikö hänen suhteen tehdä jotain, mutta en tiedä mitä, joten jatkan matkaani turisti-infoon. Kova vessahätä, infosta saamani turistiopas sekä hymyilevä poutapäivä, jonka aikana minkään pahan tapahtuminen tuntuu sangen mahdottomalta, saa minut unohtamaan ihmisraadon täysin. Jotain liikahti kuitenkin sisälläni, ja aukiolta poispäin kävellessäni heilutan käsiäni niin, että tasaisin väliajoin tunnen kukkaroni takataskussani.

 

On täydellinen turistikeli. Aurinko porottaa, mutta ei ole kuitenkaan tuskallisen kuuma. Alan kävellä kuninkaanlinnaa kohti katsoen kartasta matkan varrella ja lähistöllä olevia turistikohteita. Pääkadulla on ahdistavan paljon ihmisiä.

 

Kevätmaanantai osoittautuu kuitenkin huonoakin huonommaksi nähtävyyksienkatselupäiväksi. Museot ovat auki kaikkina muina päivinä paitsi maanantaisin, ja kuninkaan linna lienee kokonaan suljettu ainakin toukokuuhun asti. Syön kuninkaanlinnan portailla hieman lounasta (edelleen torstaina ostamiani appelsiineja ja leipää), ja jatkan matkaani Vigelandsparkenia kohti. Matkalla törmään Rudolph Steiner -pedagogiseen opettajakoulutuslaitokseen – mahdollisena tulevana opettajana mieleni tekisi tutustua laitokseen, mutta tämä on suljettu pääsiäisen ajaksi. Positiiviseksi harmikseni löydän pyörätelineen, josta voisi ottaa/johon voisi jättää kaupungin omistamia lainattavia pyöriä. Harmiksi sen vuoksi, että jos olisin tiennyt niistä aiemmin, olisin voinut ostaa turisti-infosta avaimen ja näin säästynyt turhalta rasitukselta ja jalkahieltä; posiitiiviseksi siksi, että jatkossa tiedän käyttää tällaista palvelua hyväksi.

 

Vigelandsparkenin monumentaalisten patsaiden jälkeen jatkan matkaani satamaa kohti ja siitä edelleen keskustaa päin. Vierailen vanhassa linnoituksessa vuonon rannalla – täällä olisi jopa ollut mielenkiintoisen kuuloinen museo auki maanantaisinkin neljään asti, mutta kello on jo pian viisi – sitten jatkan matkaani sotakirjallisuuteen keskittyneessä antikvariaatissa vierailemisen ja muutaman lupaavan lukuvinkin saamisen jälkeen asemaa kohti. Syön Burger Kingissä sopuhintaisen juustoaterian.

 

Asemalla etsin tarpeeksi syrjäisen penkin voidakseni riisua kengät jalasta ja alan lukea Hamsunia. Asema ei ole niin vilkas kuin menneenä perjantaiaamuna. Aulassa juoksentelee pari maahanmuuttajalasta, kunnes toiselta tulee poru toisen kaaduttua tämän päälle. Äiti toruu lapsia ärtyneenä. Muuten onnistun sulkemaan aulan läpi kulkevat ihmiset huomioni ulkopuolelle, lukuunottamatta punatakkista miestä, jonka selässä lukee SECURITY ja joka kilistelee avainnippuaan tullakseen huomioiduksi, sekä pultsaria, joka tulee vaihtamaan kanssani pari sanaa, mutta lähtee pois saatuaan parempaa juttuseuraa. Kolmen tunnin istuskelun jälkeen kuulen kuulutuksen Trondheiminbussin saapumisesta ja lähden noustakseni kyytiin. Istuessani bussin keskiosaan muistan etäisesti perjantain aamuyön bussipysähdyksien ovenavaamisäänet sekä sisään virtaavan kylmän ilman, ja niinpä nousen valitakseni tällä kertaa paikan mahdollisimman takaa. Istun puhelimeen puhuvan tytön eteen tyhjälle penkkiriville. Huomaan ymmärtäväni hänen puhettaan selkeän aksentin ja ruotsinkielenvoittoisen sanavalinnan vuoksi. Laitan kuulokkeet korvilleni ja etsin viltin ylleni. Kotimatka voi alkaa.

 

Sain viikko sitten viimeinkin jo syksyllä alkaneen Peer Gyntin lukemisen päätökseen. Lukunopeus nousi lopussa hieman norjanlukutaitoni sallimien rajojen yläpuolelle, mutta loppuun päästyäni tulin siihen tulokseen, että ehkä siitä ei tarvittavan paljon olisi saanut irti vaikka olisi tarkistanut jokaisen oudon sanan sanakirjasta. Pitänee lukea uudestaan suomeksi jos virtaa riittää. Nyt menossa on sitten kohutun norjalaisen nobelkirjailijan Knut Hamsunin Markens Grøde ja Sult.

 

Korkeakulttuurista puheen ollen, tuli sitten Opethkin kuultua, tosin vain ovien ulkopuolelta :). Lippu olisi maksanut niinkin paljon kuin 300 kruunua, eikä bändi ihan niin intensiivisesti kiinnostanut. Niinpä päädyimme sitten puolalaisen harkkatyöparin kanssa seisoskelemaan ulkona pakkasessa konserttitalon avoimen ikkunan alla. Olimme molemmat jo konkareita tällä saralla: kävi ilmi, että olimme molemmat pummanneet menneenä kesänä Iron Maidenin. Erona tämänkertaiseen oli tietysti että ulkoilmakonsertin sivustaseuraamisessa on edes pieni järjen hiven. Musiikkielämyksen nimittäin pilasi rakennuksen harmittavan hyvät äänieristeet sekä tiheähkö autoliikenne, ja lopulta konserttisalin ikkunatkin suljettiin. Mutta tunnistinpa ainakin biisin tai pari. Ja mikäs sen mukavampaa kuin illanvietto pikkupakkasessa! Seuraavaksi tarkoituksena olisi jossain vaiheessa päästä kuuntelemaan paikallista sinfoniaorkesteria. Heillä piti oleman pari mielenkiintoista konserttia kevään aikana, mutta näyttävät sittemmin tehneen ohjelmamuutoksia juuri näiden kohdalla.

 

...silloin sen päätin, ylöspäin lähden, vielä voitan sen suuruuden

 

Pääsin tänään viimeinkin ensimmäiselle kunnon ”topptur”ille. Lähdimme aamulla kahdeksalta kohti viimeksi vain puolirinteeseen kiivettyä Vassfjellettiä: alkumatka bussilla Trondheimin ja Klæbun rajalle Sjølahan ja siitä jaloin ja hiihtäen etelään päin. Sää oli oivallinen: aamulla oli jonkin verran pakkasta ja iltapäivällä hitusen verran plussalla, ja aurinko paistoi ainakin ensimmäiset neljä tuntia.

 

Matka sujui valmiin ladun ansiosta huomattavasti suunniteltua nopeammin. Syötyämme lounaan puolentoista tunnin hiihtämisen jälkeen Vassfjelletin itärinteellä lähdimme kapuamaan ylämäkeen (itse asiassa lähes koko matka oli ylämäkeä, mutta pääosin loivaa sellaista), ja saavutimme ainakin lokaalin maksimin puolta tuntia myöhemmin. Näköala pohjoiseen ja itään oli varsin hieno ja tuuli oli voimakas. Aivan korkeimmalle kohdalle tunturia emme menneet – olettamuksemme mukaan tunturin korkein kohta olisi ollut radiomastoa pystyssä pitelevä kukkula – mutta päätimme saksalaisen ystäväni kanssa (muut olivat jääneet hieman alemmas rinteeseen) voivamme sanoa hyvällä omallatunnolla käyneemme huipulla :). Muitakin kuuseenkurkottajia tunturi oli kutsunut: näin useaan otteeseen lumessa yksin vaeltaneen susi-ilves-koira-kettu-ahma-lumikon tassunjäljet. Myös oman lajini edustajia saapui tasaisin väliajoin huipulle vievällä hiihtohissillä, ja eräs rohkea yksilö liiteli tunturin yllä omissa atmosfääreissään (kyllä, se näytti enemmän riippuliitäjältä kuin isolta linnulta mutta en toki kehnohkoista eläintentunnistuskyvyistäni johtuen vannomaan mene :)).

 

Loppureissu olikin sitten pääosin alamäkeä. Suuntasimme rinteen alapäässä sijaitsevalle hiihtokeskukselle, jonne saavuimme kolme tuntia ennen kotimatkabussin lähtemistä. Teimme vielä pienen hiihtoretken tunturin länsirinteille päin, jonka jälkeen istuimme hetken kahvilassa ja lähdimme bussilla takaisin Trondheimiin. Tämä bussi ajoi jopa ihan Moholtin läpi, joten ei tarvinnut onneksi kävellä enää metriäkään ylämäkeen.

 

Päivä oli siis kaiken kaikkiaan varsin onnistunut, vastapainona edelliselle viikonloppuretkelle, jonka kohteena oli Trondheimistä itään sijaitsevan Gudån lähistöllä sijaitseva mökki (tai ”koju”, joka lienee suora – ja usein varsin osuva – suomennos näistä retkimajoista käytetylle ”koie”-sanalle), mutta joka jäi sumuisesta ja luntasatavasta säästä (säätä ja koiria on aina helppo syyttää) johtuen kokonaan saavuttamatta. Olimme liikkeellä samalla porukalla kuin tänään, vähän isommalla tosin. Vietettyämme viitisen tuntia suksien päällä ja tajutessamme olevamme liian kaukana pystyäksemme suunnistamaan perille asti valoisaan aikaan päätimme kääntyä takaisin Gudån juna-asemaa kohti palataksemme vielä saman päivän aikana Trondheimiin. Mutta tässäkin retkessä oli toki viehätyksensä: mieleenpainuvin kokemus lienee ollut nähdä pilveksi kuvitelleensa hahmon paljastuvan sumun hälvetessä korkeaksi ja jyrkäksi tunturiksi. Joka kaiken lisäksi on menosuuntaan nähden vasemmalla puolella kun sen piti olla oikealla puolella... Maisemat olivat sielläkin varsin jylhät siltä osin mitä niitä sumun seasta pilkahteli esiin. Reissusta viisastuneena ostin eilen kompassin, jota en tosin (onneksi) tänään tarvinnutkaan.

 

Muuten viikot ovat menneet rauhan merkeissä. Harkkatöitä on tullut koodailtua ja tällä viikolla olen saanut jotain toimivaakin ajalliseksi. Kevään suurin harkkatyö – Pong-peli Linuxilla varustetulle AP7000-levylle – on jo jotakuinkin toimiva, loppu koodailu on enää bonuspisteiden keräilyä. Kokeisiin lukemisen harkitsemisen aloitusprosessi on jo käynnissä, ja parhaana pänttäysaikana pidetty pääsiäisloma lähenee jo uhkaavasti.

 

Vielä on vähän pääsiäissuunnitelmat hakusessa. Tekisi mieli vaihteeksi jonnekin retkelle. Toinen vaihtoehto olisi se pahamaineinen opiskelu, eikä pikkuinen Suomi-trippikään vielä poissuljettu ole. Mutta aika näyttää, ja tekee sen varsin pian, pääsiäisloma alkaa jo ensi viikon jälkeen.